Eli meillähän oli ne vaasiksen seuraestekisat sunnuntaina, pääsin tolloin autolla tallille ja olin tallilla vähän kymmenen jälkeen. Hain An heti sisään ja laitoi sen valmiiksi, letit ja kaikki. Kun kello oli vierähtänyt jonkun tunnin niin lastattiin hepat ja nokka kohti kisoja. Mua jännitti siinä vaiheessa vain vähän.
Kun tultiin paikan päälle mentiin melkein heti kattomaan rataa joka oli toisi vaikea, vaikeampi kun kurikan kisoissa ainakin, neljäntoisa esteen muisaminen otti kyllä muistista vähän tilaa. Ja paineet nousi kattoon kun ratakin oli noin vaikea.
Otettiin hepat ulos rekasta ja laitettiin ne valmiiksi ja mentiin sinne kansliaan sanomaan että nyt ollaan täällä. Sitte mentiin laittaan ittellemme varusteet ja hypättiin selkään. Mä pääsin melkein heti maneesiin verkkaamaan. Verkka meni ihan hyvin ja mua jännitti kokoajan vaan enemmän ja enemmän.
Kun olin kerennyt verkata loppuun niin oli rataan tutustuminen.
Käveltiin se sitte reippaasti ja mentiin takas selkään, starttasin kuudentena ja jännitys oli niin kova että ei huh huh. Sitte kun pääsin radalle niin moikkasin...vihellys tuli, ja lähin menemään. Eka este tuli ja toinen ja kolmas, neljäs, viides.....
Sitten tuli kahdeksas este ja oli puhdas perusrata. Jatkoin toiseen vaiheeseen. Tuli ysi, kymppi, ykstoista.... ja sitte neljästoista ja läpäsin koko radan ihan hyvin, olin niin tyytyväinen kun tunne oli kokoajan se että pyörtyisin sinne selkään kun jännitti niin kovaa!
Kun mun luokan kaikki kuusitoisa osallistujaa oli hypännyt niin ne jotka sijoittuvat pääsivät kentälle ja saisivat ruusukkeet. Ja ne sanoi että: ''ja luokan 60-70cm voittaja on....Emilia ja Adria, ja ei voinut muutakun hymyillä! Kun oli kunniakierroksen aika niin parasta siinä oli se että minä, milla ja janika oltiin peräkkäin sijottuneita ja saatiin kolmestaan vetää se kunniakierros.
Ton radan jälkeen mentiin melkein heti verkkaamaan sitä 80-90cm rataa varten, verkka meni hyvin, ja oli rataantutustuminen taas kerran. Mua jännitti tosi kovaa mutta en puhunu asiasta kellekään. Kun pääsin selkään oli melkein heti mun vuoro mennä radalle, en yhtään kerennyt valmistella ja jännitys oli korkeella. Kun olin jo moikannu niin ne ei ollu viheltäny viellä niin en saanu hypätä viellä niin jouduin laukata istte toisen kierroksen radan ympäri, sitte ne vihelsi. Mua ei varmaan koskaan ollu jännittäny noin kovaa, kun käännyin ekalle esteelle tunsin kuinka mun sydän hakkas tuhatta ja sataa ja mun kädet tärisi niin etten enään tajunnu mitä oli tapahtumassa, yhtäkkiä olinkin ihan kurassa, eli tulin alas selästä. A vaistoi etten pystynyt hypätä, ihan niinku olisin sanonu sille että ''alma älä hyppää mä en voi, en pysty''. Mä en oo varmaan koskaan ollu tossa tilassa tai noin heikkona, en yhtään tiiä mikä muhun kävi. Nousin selkään ja jatkoin maneesille. Hyppäsin siellä parit kerrat ja menin loppuverkat, kyyneleet vaan valui pitkin mun poskia kun menin loppuverkat. Tuntuu että joku haluaa mulle vaan pahaa, oon neljän vuoden ajan yrittänyt joka ikinen kerta parhaani ja tehny kaikkeni että pääsisin estepelosta eroon, tuntui siltä että olisin voinu kuolla sinne selkään, koska estepelko estää mua tekemästä jotain mitä todella haluan.
Monet sanoo että kyllä se siitä viellä, mutta oon ottannu neljä vuotta, tehny neljä vuotta ihan kaikkea mahdollista, mikä vois auttaa, mutta ei, ei vaan käy, estepelko ei päästä irti. Olisin voinu antaa kyynelten valua koko loppu elämän, koska mä en vaan jaksa. Kaikki muut voi hypätä esteitä ilman mitään muttia mutta mä en saa ikinä tuntea sitä tunnetta, miks? Ja viellä sen lisäksi, ketään ei juuri ketään ei voi tuntea sitä tunnetta jonka esim tunsin sunnuntaina, se on kauheeta.
Asia on se että luotan almaan, mutta en luota itseeni, en tiedä enään osaanko ratsastaakaan, en tiedä halutaako joku edes että jatkan tämän asian suhteen, en vaan tiedä. Mikäköhän on mun suunta tässä elämässä, kuka ikinä oletkin joka pitää tätä estepelkoa mun yllä, ole kiltti ja päästä se irti, anna mun olla vapaa...
Kun olin puhunut parin kaverin kanssa, kyyneleet silimissä ja paras poni alla niin mentiin rekalle, olin ihan hiljaa ja laitoin An valmiiks et se pystyis mennä rekkaan ja takas kotiin. Kun lastaukset oli valmiit niin istahdettiin autoon, puol matkaa oli menny ja tarzan aka roosa vähä piristi mun oloa sillä hetkellä sen sekoilulla, niin oltiinki pian jo tallilla. Otettiin rekasta hepat ulos, ja pesin heti An jalat sen jälkeen ja kuivasin sen jalat, sen jälkeen se sai mennä karsinan syömään heiniä. Kun oli ravit. Käytiin ravibussissa ja ois taas voinu tyhjentää molemmat bussit! Pyörittiin sitte siel ja sellasta, loppu ilta häärättiin jotain ja sitte iskä tuli hakeen mut ja menin kotiin pakkaamaan ja sitte iskä vei mut äitille ja siellä en paljo muuta tehnyt.
Maanantai; Heräsin vähän liian myöhään aamulla mutta kekesin bussiin ja sillai, 10 päivää flunssa, koskakohan tää loppuis. Koulussa meillä oli ekaks enkkuu, suomea sitte ruoka sen jälkeen oli biologiaa ja vimpaks sammhällslära (en tiiä mikä on suomeks). Ja sitte bussilla kotiin, arbnora tuli meille. Ei tehty paljo ihmeellistä, seittemän jälkeen saatin sen kotiin ja menin itte kotiin kattomaan loput salkkareista, sitte olin koneella ja ihmettelin elämää... sitte kävin suihkussa ja nyt pian meen nukkumaan. Huomenna on aika raskas päivä, koulun jälkeen ottamaan mopokorttiin passikuva... ja sitte viellä tallille kans vähä puuhaileen jotain, mutta keskiviikkona vasta ratsastamaan. Huomiseen :)
Mietin tässä että tekisin tänään sellaisen postauksen missä kertoisin miltä musta tuntuu juuri nyt ja on tuntunut nyt tämän ja viim vuoden ajan eniten, mutta en kerkee tehä sitä tänään niin se tulee joko huomenna tai joku päivä tällä viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi kivasti!